UUSANTIIKVAT

Uusantiikvat syntyivät uusklassisismin ja romantiikan aikakaudella 1700-luvun lopulta 1800-luvun puoliväliin. Kuuluisimpien muotoilijoidensa, Francois Didot’n ja Giambattista Bodonin sukunimistä johdetusti niitä kutsutaan myös Didoneiksi. Kirjainten muoto pohjaa kirjoitusvälineiden tekniseen kehitykseen. Mustekynissä oli siirrytty käyttämään teräksistä hiusterää. Hiusterän jäljen leveys riippui käytetystä paineesta ja tekniikka mahdollisti niin ohuet hius- kuin paksutkin viivat. Uusantiikvat erottaakin äärimmilleen viedystä kontrastista, vaakasuorista pääteviivoista ja täysin pystystä akselista.

Uusantiikvat ovat itsetietoisen viileitä ja jyrkän ylhäisiä kirjaimia. Ohuiden linjojensa takia niiden käyttöä kannattaa välttää pienessä koossa ja harvaresoluutioympäristöihin ne soveltuvat huonosti suuria otsikoita lukuunottamatta. Arvokkuutensa takia ne ovat kuitenkin suosittuja julisteissa, logoissa ja kirjojen kansissa.

Nykyaikaiset versiot

Uusantiikvoista on julkaistu paljon hyviä kirjainversioita, esimerkeiksi käyvät Linotype Didot (Adrian Frutiger 1992), Bauer Bodoni (Heinrich Jost 1924) sekä ITC Bodoni (mm. Sumner Stone 1994) ja Berthold Walbaum (Günter Gerhard Lange 1972). Erilaisia Bodoneita on 1900-luvulla julkaistu niin paljon ettei tila tässä riitä niiden luettelemiseen.

Bauer Bodonissa kiteytyy uusantiikvatyyli. Ohuet hiusviivat haittaavat luettavuutta, joten kirjaimen käyttö vaatii harkintaa ainakin pienessä koossa. (Sitaatti: "Le Petit Prince", Antoine de Saint-Exupéry 1943)